MYRYN BLOGI

-Ottaa kantaa yrittäjyyttä koskeviin aiheisiin

MITÄ MAKSAA JA MIKSI SIITÄ ON NIIN VAIKEA PUHUA?

Blogiteksti: Jenni Kolehmainen www.jennikolehmainen.com

16.8.23

Istun asiakaspalaverissa minua kokeneemman pienyrittäjän kanssa. Tarkoituksena on suunnitella hänelle visuaalinen ilme logoineen ja painomateriaaleineen. Tuleva toimeksianto on käsitelty ja määritelty niin selkeästi, ettei siitä oikeastaan löydy enää puhuttavaa ja kahvikupeistakin alkaa siintää pohja. Kello tikittää seinällä. On tullut aika puhua rahasta.

Muovailen sanoja suussani tovin liian pitkään ja tällä kertaa asiakas avaa suunsa ensin ja tokaisee, että seuraavaksi varmaan pitäisi puhua hinnasta. Asiakas tiedustelee tuntihintaani ja vaikka kurkku tuntuu kuivan karhealta, saan kakistettua sen ulos. Asiakkaan mielestä hinta on kohtuullinen ja minä huokaisen sisäisesti helpotuksesta.
Totean hänelle hymyillen, että mielestäni ammattini vaikein osuus on ehdottomasti hinnoittelu, mutta ehkä se joskus helpottuu. Asiakas hymyilee minulle takaisin ja toteaa, ettei se helpotu, rahasta puhuminen on aina inhottavaa ja vaikeaa.

MIKÄ RAHASSA PUHUMISESSA TUSKASTUTTAA?
Valmistuin vuosi sitten ammatinvaihtajana graafikoksi, josta hyppäsin suoraan freelanceriuden maailmaan. Minua ei niinkään jännittänyt työn luonne tai se, olisinko tarpeeksi hyvä graafikko. Minua jännitti raha ja siitä puhuminen. Päätin, että voisin kysellä apua hinnoitteluun minua paljon pidempään yrittäjänä toimineelta graafikolta ja suhteuttaa hänen hinnoitteluaan siihen, että olen itse vielä yrittäjänä raakile ja että pelkästään hänen kokemuksensa on maksettava jotakin. Otin yhteyttä ja yllätyksekseni huomasin, että hän koki hinnoittelun hankalana kaikkien vuosien jälkeenkin. Ymmärsin, etten painiskele ongelman kanssa yksin, eikä kyse ole ainoastaan aloittelevan yrittäjän ongelmista.

Aloin pohtia syitä ilmiölle. Mikä hommassa oikein maksaa? On selvää, ettei mikään ole ilmaista ja kaikesta työstä ja jokaisesta tuotteesta on tekijän saatava osansa. Miksi kuitenkin rahasta puhuttaessa kiemurrellaan ja asiakkaalle kerrotaan jopa pahoitellen, että minun pitäisi tästä sitten saada korvauskin. Anteeksi siitä. Kumpuaako tämä samasta nöyryyden ja vaatimattomuuden kulttuurista kuin tilanne, jossa palaverin aluksi totean ettei minua varten välttämättä tarvitse keittää kahvia, mutta jos sitä siinä on niin voinhan minä vähän ottaa – eikä muuten haittaa, jos on vähän haalennuttakin.  

Absurdin tilanteesta tekee se, että todennäköisesti asiakas on yhtä lailla yrittäjä, joka voi painiskella saman haasteen kimpussa itsekin. Toinen yrittäjä lisäksi ymmärtää paremmin kuin hyvin, että hintalappu sisältää kaiken maailman menoja aina YEL:istä työhuoneen vuokraan. Hinta ei ole taskuun jäävä osa. Miksi siis kainostelen? Rahasta puhumiseen sekoittuu paljon eri tunteita. Se on kiusallista ja pakkopullaa. Mukana on mahdollisesti pelko asiakkaan reaktiosta; mitä jos asiakas pitää minua kiskurina ja nauraa minut ulos? Ja kuinka noloa olisikaan, jos joku ajattelisi, että luulen itsestäni ja taidoistani liikoja. Sehän olisi röyhkeää. 

Asiaa pohtiessani ymmärsin, että oman työnsä arvon vähättelyn ohella kyse on ennen kaikkea siitä, että raha on luonteeltaan Suomessa tabu. Oivalsin, etteivät ihmiset yksinkertaisesti puhu rahasta eikä sen puheeksi ottamista pidetä kohteliaana. En tiedä mitä vanhempani tienaavat palkkatöillään, en itseasiassa ole täysin varma summasta, jonka aviomiehenikään tienaa kuukaudessa. En oikeastaan tiedä paljon on paljon ja miten paljon on kohtuullisesti, koska siitä ei koskaan ole puhuttu.

RAHAN SUHTEELLINEN ARVO
Kulttuurissa, jossa rahasta puhumista ei katsota suopeasti, on todella vaikea siitä oppia puhumaan. Lisäksi rahan arvo on suhteellinenkin käsite. Opiskeluaikana totuin noin 900 euron kuukausibudjettiin. Kun budjetti on tämä, 100 euroa oli minulle suuri summa. Huomasin valmistuttuani, että suhteellisuuden tajuni rahaa kohtaan oli pielessä. Ymmärsin, että se mikä oli minulle paljon, oli todellisuudessa hyvin vähän useille töissä käyville ihmisille. Jotta en tekisi itseni lisäksi hallaa myös muille yrittäjille polkemalla hintoja, minun tulisi osata muuttaa ajattelutapaani. On erikoista, että oppilaitoksissa kannustetaan yrittäjyyteen ja opintoihin sisältyy usein pakolliset yrittäjäkurssit, mutta edes näiden kurssien sisällöissä ei hinnoittelusta pukahdeta. Nuorelle yrittäjälle olisi loppujen lopuksi kuitenkin hyödyllisempää kokea oman työnsä hinnoittelu luonnolliseksi asiaksi sen sijaan, että tietää kommandiittiyhtiön sekä osakeyhtiön eroavaisuudet unissaankin. 

Nyt takanani on reilu vuosi yksinyrittämistä ja ymmärrän hieman paremmin rahan arvoa ja osaan lisäksi arvostaa koulutustani, työtäni sekä osaamistani entistä paremmin. Rahan puheeksi ottaminen ei kuitenkaan helpotu, jos siitä ei puhuta eikä asian kainostelu hyödytä ketään.

Palaverista poistuttaessa olen tyytyväinen tekemäämme sopimukseen, mutta päätän, että ensi kerralla otan rahan rohkeasti esille. Ja kuka tietää, kenties jonain päivänä ylitän itseni täysin ja
tiedusteluun kahvistakin uskaltauduin vastaamaan reippaasti ”Kyllä kiitos!”

PUHUTAANPA HIUKAN YRITYSTUISTA JA INNOVAATIOISTA

Liisa Hanén

MYRYn pj

18.7.23

Miksi meillä EI ole tarpeeksi KASVUA suomalaisista yrityksistä? Vielä kerran suoraa puhetta yritystuista ja innovaatioista.

Ks. alla oleva kuva Työ- ja elinkeinoministeriön v.2022 eniten tukea saaneista yrityksistä. Lista on samankaltainen joka vuosi. Tässä linkki, josta voi itse asiaa helposti tutkia, kannattaa ehdottomasti: https://tem.fi/yritystukitietopalvelu

YRITYSTUET

Meillä on vääristynyt ja kallis yritystukimalli. Suoraa yritystukea saa Suomessa ensisijaisesti suuryritys, sen jälkeen pk-yritykset ja tässä paino on vahvasti sanalla ’keskisuuri’. Tällä tietenkin tuetaan työpaikkojen säilymistä (työvoimakustannustuki) ja tärkeiden alojen pysymistä kotimaassa, mutta eikö liiketoiminta ole epäonnistunutta, jos siihen tarvitaan valtavaa tukea vuodesta toiseen? Kun luovaa tuhoa tarjoillaan hanakasti mikroyrityksille, on oikeutettua kysyä, mikseivät samat markkinatalouden lait päde isompiin?

Tukisummista päätellen myös raviurheilu on vähintään vihreään siirtymään verrattavissa olevaa kasvuteollisuutta, sitä tuetaan enemmän kuin kaikki julkiset TKI-tuet yhteensä.

Yksin- ja mikroyrityksiä, joita on YLI 93% kaikista suomalaisista yrityksistä, ei tueta kuin murusilla. Mikroyrityksellä pitää olla valmiiksi omaa pääomaa, isompi rahoittaja tai sellaisia kontakteja ja nimiä, että pääsee armoitettuun pk-luokkaan tai ihannoidulle start-up statukselle, jotta voi edes hakea tukea.

EPÄOIKEUDENMUKAISET LAIT

Lainsäädäntö kohtelee kaikenkokoisia yrityksiä samoin perustein, kevytyrittäjistä työnantajayrityksiin. Tämä tarkoittaa, että erityisesti yksinyrittäjiin kohdistuu kohtuuttomat verotus-, työnantaja- sekä eläke- ja sosiaaliturvamaksurasitteet ja velvollisuudet, jotka eivät ole missään suhteessa yrityksen kokoon tai mahdollisuuksiin tehdä tulosta, etenkään yrityksen alkuvaiheessa. Siksi yksin- ja mikroyrittäjä luopuu helposti jo ensimmäisen vuoden aikana edes yrittämästä.

IKIVANHAT ASENTEET

Suomessa on asenneongelma mikroyrittäjyyden suhteen. Taistelemme MYRYssä jatkuvasti yrittäjien puolesta, joilla on huippuideoita, mutta jotka eivät saa edes kymppitonnin lainaa pankista kehittääkseen esim. uutta sovellusta tai vaikkapa verkkokauppaansa. Ei tule euroakaan, ellei yrittäjällä ole reaalivakuuksia, takaajia ja kokopäiväistä palkkatyötä. Ei ole mitään julkista tahoa, joka tukisi miniyrityslainoja. Uskotaan, että vain yli 2 milj. liikevaihdon yritys voi innovoida. Uutinen: ei kaikkeen innovointiin tarvita 7 miljoonaa.

Business Finlandin, Finnveran ja ELY-keskusten pk-sihti on tullut tutuksi: ”Maksamme takautuvasti vuoden päästä 50% tuotantokustannuksista” ”vain yli 500 000 eur liikevaihdon kasvuyrityksille” ”odotamme yli 40% omarahoitusosuutta” ja kaikista paras: ”emme myönnä takausta yritykselle, jonka vastuuhenkilön tiedoissa on läpikäyty konkurssi”.

Suomessa jokaisen innovaation pitäisi onnistua kerrasta ja konkurssi on rikosta pahempi polttomerkki. Hyvillä ideoilla ei ole arvoa, vaikka tiedetään, että uusia konsepteja pitää kehittää jatkuvasti ja 9 kertaa kymmenestä epäonnistuu. Ihmeet tehdään kovalla työllä ja jatkuvalla ideoinnilla.

Ja kun meillä on miljoonia jaossa julkiselta puolelta, ei Suomeen edes synny tehokasta ja järjestelmällistä yksityisen puolen riskirahoitusjärjestelmää.

Olisiko aika uudistaa kunnolla yritystukijärjestelmää?

JO RIITTÄÄ LUOVAN TUHON TYRKYTTÄMINEN

Liisa Hanén

MYRYn pj

18.6.23

Helsingin Sanomilta jälleen pääkirjoitus, jossa tarjoillaan innokkaasti rivien välistä 'luovaa tuhoa'.

Suomessa saattaa olla yritysrakenne pielessä, mutta sillä se ei korjaannu, että yksin- ja mikroyrittäjiä toistuvasti syytetään siitä, että heillä on "vääränlaista yritystoimintaa". Tai että he ovat "vääränlaisia yrittäjiä".

"VINOUTUNEESTA yritysrakenteesta ei oikein kehdata puhua suoraan. Ehkä se kuulostaa helposti yrittäjien syyllistämiseltä. Siltä, että Suomessa yrittämään ryhtyisivät väärät ihmiset." (Veera Luoma-aho HS 18.6.23)

Mikro- ja yksinyrittäjät ry tietää tasan tarkkaan, mikä on pielessä: se, että Suomessa on edelleen kivikautinen ajatusmalli, mitä tulee yrittäjyyteen. Meillä arvioidaan joka ikistä yritystä ja yrittäjää yhdellä ja samalla mittanauhalla, ja se mittanauha on perinteinen talouskasvun käsite.

Suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei edes vielä vuonna 2023 mahdu mitään muuta ajatusta yrittäjyydestä, kuin että oikeanlainen yritys on sellainen, joka työllistää yli 50 ihmistä, tuplaa liikevaihtonsa vähintään joka kolmas vuosi ja toimii joko perinteisellä vientialalla tai sitten teknologia tai ICT-alalla. Eikä koskaan koe konkurssia.

Lähes kaikki yritysneuvonnan tukimuodot ja palvelut on suunnattu vain tällaisille yrityksille, tai tähän ihanteeseen pyrkiville. Lähes kaikki verotukimallit on suunnattu tällaisille yrityksille. Ja lähes kaikki asenteemme pitävät vain tällaista yritystoimintaa oikeana ja kannatettavana. Yleensä myös samat ajatusmallit rakentavat perinteisiä vastakkainasetteluja työnantaja-yrittäjien ja palkansaajien väliin, kuten nytkin on nähty hallitusohjelmaa eri tahojen kommentoidessa.

Ja kun ajattelumme on tällä tasolla, ei ole mikään ihme, että yhteiskunnan perusrakenteet, kuten sosiaaliturva, nojaa myös näihin ajatuksiin. Siksi nykyinen sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmä lähinnä estää pienimuotoista yritystoimintaa ja rankaisee niitä, ketkä uskaltavat yrittäjyyteen lähteä tai joutuvat yrittäjyyteen. On järjetöntä, että työtön palkansaaja saa parempaa perusturvaa, kuin paljon töitä tekevä yksinyrittäjä. Ja silti kymmenet tuhannet yrittäjät valitsevat joka päivä yrittäjyyden, eivätkä työttömyyttä.

Mikseivät pienituloiset yrittäjät sitten mene palkkatöihin? Minne? Kuka ne työpaikat tekee, jolleivat yrittäjät. Yksinyrittäjyys ja sen uudet muodot ovat olleet vastaus siihen, ettei monilla paikkakunnilla ole omaa koulutusta vastaavaa työtä, tai koska erilaisten syrjivien rakenteiden takia työtä ei saa, kuten iän, sukupuolen, osatyökykyisyyden, kielitaidon, kokemuksen tai muun syyn takia.

Isot yksityiset ja julkiset toimijat ulkoistavat jatkuvasti töitä alihankkijoille, ja samalla sanelevat isomman oikeudella markkinatalouden vastaisia elinkeinovapautta rajoittavia ehtoja pienille yrittäjille, jotka eivät voi normaalisti kilpailla hinnoilla tai vaatia mitään ehtoja omalta puoleltaan.

Yksinyrittäjyys on ratkonut suomalaisten työmarkkinoiden joustamattomuutta jo vuosikaudet, eikä siitä ole kukaan sanallakaan koskaan kiittänyt yksin- ja mikroyrittäjiä. Työllisyydestämme noin 13% tulee yksinyrittäjistä, samaan aikaan kun työnantajayritysten määrä laskee.

Tyypillisesti 'luovaa tuhoa' kannattavat ajattelevat, että luuseri-yrittäjä hakee sosiaaliturvaa ja että "asumistuki on piiloyritystuki", sen sijaan, että tajuaisivat, ettei yksin- ja mikroyrittäjille ole useinkaan mitään muuta olemassa. Isot yritystuet menevät aivan muualle, samaten veronkevennykset, helpotukset, edulliset lainat ja pitkät maksuajat, innovaatiosetelit ja muut tukimuodot.

Tavallinen ammatinharjoittaja, vaikkapa nyt tässäkin HS:n jutussa mainittu kampaaja, ei saa edes muutaman tonnin pankkilainaa investoidakseen uuteen liiketilaan, puhumattakaan mistään isommasta lainasta tai innovaatiotuesta. Moni aloittava yrittäjä taistelee saadakseen edes tavallisen yrityspankkitilin. Palkkaa siinä sitten työntekijöitä.

Jos pienituloinen yrittäjä, jonka olisi vaikea työllistyä mihinkään muuten, saa muutaman sata euroa kuukaudessa asumistukea, on hän on aivan varmasti yhteiskunnalle hyödyllisempi, kuin jos jäisi kotiin kokonaan työmarkkina- ja muille tuille.

Hän työllistää itsensä, tarjoaa yhteiskunnalle tärkeitä palveluita, esim. siivousta, perhepäivähoitoa, paikallisia kulttuuripalveluita, kahvilatoimintaa, toimii ruokalähettinä, taksinkuljettajana, maatalousyrittäjänä jne. Hän maksaa veroja, kerää arvonlisäveroja, pitää monia pieniä paikkakuntia elävänä.

Se, että yhteiskuntamme ei tarjoa hänelle mitään muuta tukea, on rakenteellinen ongelma ja vääristymä, ei yrittäjän vika. Ja yleensä asumistukea saadaan vain jonkun aikaa tarpeeseen, ei kukaan pyöritä pitkäjänteistä yritystoimintaa asumistuen varassa.

Kun mittaamme jatkuvasti kaikkia yrityksiä yhdellä ja samalla mittanauhalla, meiltä on kadonnut kaikki kyky nähdä monimuotoinen sekä muuttunut yrittäjyys ja sen erilaiset muodot ja mahdollisuudet. Ketteryys. Uudet innovaatiot. Pienten yritysten ja yrittäjien mahdollisuus ratkaista käytännön ja arjen ongelmia palveluilla ja tuotteilla. Ihmisten mahdollisuus olla yhtä aikaa yrittäjä ja palkkatöissä. Maaseudun ja syrjäseutujen pitäminen elävänä. Kulttuuritarjonta. Monipuolinen palvelu- ja tuotevalikoima. Huoltovarmuus.

Luovan tuhon ajatus on vähän sama kuin jos lähdettäisiin juoksemaan perinteistä maratoonia ja toiselle kilpailijalle annetaan jalkaan kumisaappaat ja toiselle kalliit juoksulenkkarit. Sitten molempia mitataan samoilla säännöillä koko matkan ja kumisaappaissa juoksijaa moititaan, kun tämä kompuroi, on hidas ja juoksee "väärällä tyylillä". Mutta jos meillä olisi suojuoksun MM-kisat, se kumisaappaissa juoksija pärjäisikin paremmin. Kaikkihan on mittareista kiinni.

Meillä on kuitenkin toivoa, ensimmäisen kerran vuosikausiin. Sillä onneksi hallitusohjelmassa on sentään jo mukana aavistus suunnanmuutoksesta. Helpolla se ei ole tullut, mutta on todella merkittävää, että hallitusohjelmassa historiallisesti mainitaan jo mikro- ja yksinyrittäjät, yrityspalveluiden kehittäminen paremmaksi näiden tarpeita vastaamaan ja sosiaaliturvan kehittäminen vastaamaan paremmin nykypäivän työelämää ja yrittäjyyttä.

Mikro- ja yksinyrittäjät ry tekee kaikkensa, jotta monimuotoista ja monipuolista yrittäjyyttä arvostettaisiin, osattaisiin tukea edes vähän, eikä ainakaan estettäisi pienten yritysten kasvua ja toimintaa.

Suomessa on lähes 300 000 mikro- ja yksinyrittäjää. Yhtä paljon on mahdollisuuksia. Ehkäpä saamme vähitellen myös muita arvon, kasvun ja yrittämisen mittareita, kuin vain yhden talouskasvun mustavalkoisen mittanauhan.

YRITTÄJÄN ELÄKELAKI VAATII RADIKAALIA UUDISTAMISTA NYKYPÄIVÄÄN

Liisa Hanén

MYRYn pj

18.5.23

Sosiaalivakuutuksen pitäisi tukea heikompaa, eikä perustua siihen, että perusturvaa ja eläkettä saa vain yrittäjä, jolla on varaa siitä paljon maksaa. Sosiaaliturvajärjestelmää on yhdenmukaistettava eri työelämän muotojen välillä, nykyisellään YEL on yrittämisen ja kasvun este.

Uuteen hallitusohjelmaan voidaan hyvällä syyllä odottaa jonkinlaista kirjausta eläkejärjestelmän uudistamisesta. On ensiarvoisen tärkeää, että yrittäjien eläkelain (YEL) kokonaisuudistaminen otetaan samalla mukaan. Yrittäjien jättäminen uudistusten ulkopuolelle olisi iso virhe, sillä yli 50 vuotta vanha laki ei tunnista nykypäivän yrittäjyyttä ja monityöläisyyttä ollenkaan.

Radikaalisti muuttunut työelämä vaatii rohkeita muutoksia ja uutta asennetta. Mikään pieni yhdistelmävakuutuksen muutos, joka yhdistäisi työntekijän ja yrittäjän työssäoloehdon työttömyysturvan suhteen, ei ole likimainkaan riittävä toimenpide: yhdistelmävakuutuksen tulisi kattaa koko sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmän yhdenmukaistaminen palkansaajien ja yrittäjien välillä.

Ratkaiseva askel on poistaa ikivanha työtulon käsite yrittäjien eläkelaista. Vain todelliseen ansaintaan palkkatulon tai ansiotuloverottavan ansion mukaan perustuvat YEL-maksut olisivat tasa-arvoisia ja myös yhdenmukaisia palkansaajien kanssa. Ensimmäinen ongelma yrittäjän eläkelaissa ei edes ole itse eläke, vaan työtulon käsitteen sitominen väkisin yrittäjän sosiaaliturvan perusteeksi.

Työtulo on fiktiivinen määritelmä, jolla arvioidaan yrittäjän niin kutsuttua ”työpanosta” suhteessa palkansaajaan. Nykyisellään se on sosiaalisesti epäoikeudenmukainen ja syrjii erityisesti pienituloisia yrittäjiä, kasvuyrittäjiä, sekä paljon töitä tekeviä tavallisia ammatinharjoittajia. Osa-aikaisen yrittäjyyden, erilaisten työsuhteiden ja uusien yrittäjyyden muotojen välillä liikkuvia ei taas tunnisteta, ja he jäävät sosiaaliturvan hämärän rajamaille taistelemaan, samaten osatyökykyiset yrittäjät. Kannustinloukut napsuvat.

Jo nykyisellään osa omistaja-yrittäjistä maksaessaan itselleen palkkaa tai osinkotuloja kuuluu pelkästään TyELin piiriin, eikä YELin, mikä on parempi heille, mutta ei auta YEL-järjestelmän alijäämän suhteen. Toisaalta moni taas joutuu vakuuttamaan itsensä molemmissa. Järjestelmien osittainen päällekkäisyys on hankala vyyhti erilaisine omistajuusmääritelmineen, jossa päädytään aina siihen, että alijäämäiseen YEL järjestelmään ei makseta tarpeeksi, se on kallis, eriarvoistava eikä se ole läpinäkyvä.

Myös maksuprogressiosta pitää keskustella: liki 25%:n tasaveron kaltainen työeläkemaksu on kohtuuttomasti ylimitoitettu maksurasite pienituloisen yksinyrittäjän maksukykyyn nähden. Jos pienituloiset palkansaajat joutuisivat maksamaan itse 25% omasta palkastaan työeläkemaksuja, harva suostuisi tekemään töitä.

Tämä onkin vanhentuneen YELin ydinongelma. Se ei lähtökohtaisesti käsitä ajatusta siitä, yrittäjä voisi ansaita vähemmän kuin palkansaaja, samasta työstä, suuremmalla työmäärällä. Se lähtee päinvastaisesta ajatuksesta. Mutta vaikka kuinka huudettaisiin "luovaa tuhoa" nyt yhteen ääneen, niin se ei muuta sitä tosiasiaa, että pienituloinen yrittäjyys on tullut jäädäkseen, koska globaalit markkinat, kuluttajien ostovoima ja isojen yritysten yhtä lailla kuin julkisen sektorin into ulkoistaa ja ketjuttaa sanelee palkkioiden määrät.

Nykyisellään YEL estää pienten yrittäjien kasvamisen ja kehittymisen eikä uusia kasvu -tai työnantajayrityksiä synny tarpeeksi. Mikro- ja yksinyrittäjien tuore jäsenkysely osoitti, että liian suuret YEL-maksut ovat suurin este mikroyritysten kasvulle. Miksi? Yksinkertaisesti, koska YEL-maksut ovat niin suuret, ettei yrittäjälle jää käteen niiden jälkeen mitään. Satojen eurojen kuukausimaksut ovat valtava menoerä, ja niistä saatu sosiaaliturva ja eläke on taas suhteettoman pientä.

Vanhan järjestelmän ja työtulon puolustajia toki riittää. Väite, että maksujen maksaminen todellisten ansiotulojen perusteella olisi vaikeaa, ei pidä paikkaansa. Se on huomattavasti helpompaa kuin nykyisen "harkinnanvaraisen" työtulon epämääräinen määritelmä, jota yrittäjät ja eläkelaitokset joutuvat nyt keskenään työstämään aikaa vievillä resursseilla ja pohtimaan yrittäjän statusta.

Verohallinnosta on saatavissa kaikki tarvittava tieto, palkkatietojen osalta jopa reaaliaikaisesti. Muiden ansiotulojen kohdalla se ei olisi sen kummallisempi järjestelmä kuin ennakkoverojen maksu nykyisin on toiminimille.

Sosiaalivakuutuksen ideologinen tavoite on tukea heikompaa tarvittaessa, eikä perustua siihen, että turvaa ja kohtuullista eläkettä saa vain yrittäjä, jolla on varaa siitä paljon maksaa. Tai joka onnistuu saamaan itsensä TyELin piiriin.

Lisäksi on päivänselvää, että yrittäjien eläkevarat tulee rahastoida, jotta seuraavan parinkymmenen vuoden aikana päästään pois valtion kustantaman alijäämän varasta. On hyvä pitää mielessä, että myös palkansaajien eläkkeet olisivat pahasti alijäämäisiä ilman osaavaa rahastointia.